Löpinöitä

Viimonen viikko on vaan rullanut ittensä historiaan antamatta mitään. En oo oikeestaan tehnyt yhtään mitään, jos poisluetaan käveleminen keskustaan kaatosateessa ilman sateenvarjoa, en edes tiedä miksi ja muutamat illat ku oon mennyt takapihalle naukkailemaan Goonia iltahämärään. Mulla ei oo mitään havaintoa mistään suunnitelmista ja edelleen taidan vaan yrittää saada töitä täältä Sydneystä, ellen voita lotossa (hehe).

Suunnitelmien tekeminen tuntuu niin ylitsepääsemättömältä, välillä vaan tekee mieli lentää Suomeen, kun ikäväkin jo painaa. (Tänään hain itseasiassa töitä Suomesta.) Varmaan vaan matkustan ton itärannikon ja Hawaijin ja Los Angelesin kautta kotiin, koska Tyynimeri on MUST-kohde ja jos kerta niin kauas lennän tulee helpommaks vetää vaan maailman ympäri.

Tällä hetkellä oon korviani myöten täynnä tätä viikon sykleissä elämistä ja sitä, et aina pitää miettiä missä sitä asuu tai on ylipäätään ja siihen ku sotketaan raha, niin ai huhheijjaa.Nautin ihan suunnattomatsi täällä olosta, mut stressi vois karista pois. Kaipa tätä vielä muutaman kuukauden kestää.

Ehkä ens viikko menee paremmin? Toivotaan.

Paluu arkeen

Eipä Ubudin jälkeen tullut paljoa tehtyä, liikuttiin sieltä parik päivää Sanurille, ja päivät menikin rannalla nukkuen. Paikka itessään oli aika mitäänsanomaton, resorttia resortin perään.

Edelleenkään en tykkää jäähyväisistä, mut onneks noi jäähyväiset lauantaina taitaa olla viimoset "isot" jäähyväiset. Seuraavaks varmaan pääseekin näkemään ihmisiä uudestaan. Tarkotus olis vielä elellä lämpimämmillä elinalueilla sen 3-4kuukautta. Tänään vähän suunnittelin, että mitäs tässä vielä pitäis puuhailla, mulla on koko itärannikko ja Uluru näkemättä. Uuteen-Seelantiin haluaisin, mutta pitää sitä vielä ihmetellä. Tänään myös ilokseni totesin, että on halvempi lentää Honolulun ja Los Angelesin kautta kotiin, kun että lentäisin täältä esimerkiks Arabiemiraattien kautta, ottaen huomioon sen faktan, että Hawaijille tai Vanuatulle on pakko päästä. Olishan se ihan kiva joo vetästä maailman ympäri.

Tänään oon vaan hakenut töitä ja ettinyt kämppää Sydneystä. Ei oikeen jaksais tehdä mitään, hirvee väsymys kun kuuden tunnin yölento sekotti mun rytmit ihan kunnolla. Rankkaa palata arkeen, ei voi muuta sanoa.

Rahastusretki

Päätettiin viime viikon lauantaiks hommata oma autokuski koko päiväks ja käydä vähän ihmettelemässä Balin mestoja. Oma autokuski makso noin 30 euroa, tai oikeastaan buukattiin "touri" ja se tuli siihen kaupan päälle. Pääkohteena toimi Bedugulissa sijaitseva temppeli järven rannalla, ja värvi itessään sijaitsi vuorien keskellä. Odotukset oli korkeella, mut ku päästiin kyseisen mestan parkkipaikalle ja nähtiin ne lukemattomat turistibussit odotukset vähän romahti. Kaiken kukkuraks jouduttiin ostamaan pääsylippu temppeliin. Siis mitä ihmettä. No, ei kai siinä auttanut mutista, sisään vaan.

Alue itessään oli täynnä turisteja ja selfiekeppejä. Kaiken kruunas ryhmämatkailijat, joilla jokasella oli samanlainen "I <3 Bali"- paita päällä. Hirvee huuto ja meteli niistä lähti. Mä en vaan enää yhtään siedä tonlaisia mestoja. Iskee aina ihan jäätävä ketutus ja haluun mahdollisimman pikaseen pois. Varsinkin ton kohteen kohdalla harmitti, kun tuntu, että koko paikka oltiin pilattu turismilla. Ihan hirveä pettymys siis.

Käytiin myös pienellä kahviplantaasilla, missä pästiin maistamaan erilaisia kahveja ja teejuomia. Kaikkea sahramiteestä inkiväärikahveihin. Omaks suosikiks valikoitu Luwak-kahvi, tunnetaan myös nimellä "kakkakahvi". Se valmistetaan siis kahvipavuista, jotka kulkee sivettikissan (musanki) ruuansulatuskanavan läpi,kahvipavut ei siis sula kyseisen eläimen elimistössä. Tän jälkeen pavut kerätään eläimen kakasta ja pestään kuumassa vedessä, siitä eteenpäin taitaa kahvin valmistus olla ihan normaalilla rutiinilla (kuoriminen, paahtaminen, jauhaminen). Kahvi taitaa olla yks maailman kalleimmista kahveista.

Vaikka reissu oli ihan "ookoo", mut jatkuva rahastus alko vähän kyrsiä. Esimerkiks terkeen kuulu myös käynti riisipelloilla, mut meijän kuski kuittas homman viemällä meijät ylikalliiseen buffetravintolaan, mistä oli näkymä riisipelloille. Kyseinen ravintola oli myös yks "turistikohde". en ymmärrä miten noi raaskii kymmentä euroa pyytää ruuasta, joka ei ees oo mitään erityisen maistuvaa, eikä listalta tilaaminen oo koko paikassa ees mahdollista. Yleensä yks ateria täällä maksaa sen alle kahdesta eurosta noin viiteen euroon. Koko matkan myös meijän kuski kyseli et kiinnostaisko mietä mennä sinne tai tänne ja hinnat vielä aivan yläkanttiin. Aina välillä äsryttää niin suunnattomasti kun monet paikalliset näkee meijät vaan puhtaasti liikkuvana avoimena lompakkona.

Riisipellot

Läheltä Ubudin keskustaa lähtee tie, joka lopulta päätyy keskelle riisipeltoja. Eka se vaikuttaa normaalilta sivukadulta, mut se vaan jatkuu ja jatkuu. Jossain vaiheessa se kapenee ja sitten muuttuukin jo poluksi joka kulkee patojen reunalla ja keskellä metsää ja joen viertä, joka pauhaa useita metrejä alempana. Jokea ei voi ees nähä, sen vaan kuulee. Tai no kyllä sen pudotuksen havaitsee. 

Just siinä kohtaa, kun luultiin, että ollaan eksytty vasemmalle puolelle ilmesty metallinen silta. Sillasta tiesin sen, että sen toiselta puolelta pääsee riisipelloille. Niimpä me rämmittiin ylös metsästä, joka pelloilta päin vaikuttaa pöheiköltä. Siellä me sitten, keskellä riisipeltoja. 

Indonesialainen maaseutu on upeeta. Kaiken ne tekee käsin. Muutenkin paikalliset siellä oli tosi mukavia, vaikka ainahan ne jotain meille yritti myydä, kun ihan hirveesti siellä ei oo ohikulkijoita. 

Käveltiin peltojen keskellä menevää polkua pitkin sitten takasin kaupunkiin. Ei tarvinnut enää eksyä pusikkoihin hyttysten syötäväks. 

Ubud ja apinametsä

Saavuttiin eilen Ubudiin. Ubud on siis kaupunki Balilla, noin tunnin ajomatkan päässä Denpasarista sisämaahan. Ubud on tunnettu kokkauskursseistaan ja riisipelloistaan. Indonesiahan on maailman suurin muslimivaltio, mutta Bali on poikkeus, täällä suurin vaikuttava uskonto on hindulaisuus, nyt vasta täällä Ubudissa sen oikeasti huomaa. Hauska kontrasti siis havaittavissa Gili saarten jälkeen, kun siellä oli moskeijoita kaikkialla, täällä puolestaan on enemmän hindulaisuuteen viittaavia patsaita ym ja suitsukkeet tuoksuu kaikkialla. 

Eilinen päivä meni taas sängyssä makoillen. Joku ihmeen väsymys meihin on iskenyt viimepäivinä. Tänään ryhdistäydyttiin ja puolenpäivän aikaan lähdettiin reippailemaan Sacred Monkey Forestiin. Kyseinen paikka on siis temppelialuetta missä, on ihan sikana apinoita. Niitä saa siellä ruokkia, tosin vaan banaaneilla. Apinat on siis puolikesyjä. Tavallaan toi ruokkiminen on ikävä asia, kun ne apinat sitten saattaa yllättäen hyppiä päälle, purra tai varastaa tavaraa turisteilta ruuan toivossa. 

Tolla alueella kumminkin myydään banaaneja, joiden rahotus käytetään apinoiden ja temppelialueen hoitoon. Siellä on mm klinikka, jos joku apina sattuu telomaan itsensä. 

Hirveen sulosia otuksiahan noi on. Niin ihmismäisiä ja velkuleita, että kyllä niiden touhuille saa nauraa.  

Vika ilta Singaporessa

Vikana iltana päätettiin sitten lähteä ulos. Oltiin ekana päivänä kävelty Singapore Flyerin (maailman suurimman maailmanpyörän) ohi ja nähty mainos coktailajelusta. Tää ajatus oli sitten jäänyt takaraivoon pyörimään ja päätettiinkin sitten lähteä sinne.

Meillä kävi hirveen hyvä tuuri, kun tilannehan oli se, että oltiin ainoat koko ajelulla. Eli saatiin siis oma kapseli ihan kahestaan. Ennen sitä oltiin lilluttu jossain odotuslaungessa ja meijät tuli erikseen joku työntekijä saattamaan oikeeseen vaunuun. Tän coktailajelun ideana oli siis se, kuten nimestä voikin päätellä, että siihen  kuulu coktailin juominen.

Oli ihan huikeeta siellä vedellä omassa vaunussa, kun viereiset oli ihan täynnä aasialaisia ja näky vaan kun jengi siellä hyrräs kamerat kädessä ympyrää. Muutenkin Singapore pimeän aikaan on tosi ihana. Se valomeri vaan jatkuu ja jatkuu.

Tän ajelun jälkeen otettiinki sit suunnaks Marina Bay Sands jälleen kerran. mut tällä kertaa suunnattiin sinne kattotasanteelle. Siellä on siis ravintola ja baari, Cé la Vi. En muista oisinkohan ikinä juonu viiniä niin hienoissa maisemissa. Tää kattoterassi sijaitsee siis korkeemmalla kun ite toi maailmanpyörä.

Loppuillasta suunnattiin Clarke Quayn klubialueelle. Käytiin syömässä jossain meksikolaisessa katukeittiössä nachot ja suunnattiin siitä jollekin klubille. Siellä jaksettiin olla ehkä tunti, sit mun korkkarit alko sattumaan sen verran paljon, että päätettiin hurauttaa taksilla hotellille ja mennä nukkumaan.

Eipä onneks menny sit lopulta hirveen myöhäseks ja eilen aamulla olikin ihan kiitollinen siitä, vaikka mun jalat olikin ja on edelleen täynnä repeytyneitä rakkuloita. Eilen nimittäin suunnattiin takasin Balille. Tää päivä onkin mennyt sitten sängynpohjalla ja nukkuessa.

Uusi Vuosi

Uuden vuoden aattona me nukuttiin pitkään, taidettiin nukkua kokonaan hotelliaamiaisen ohi, mut eipä haitannut. Lähettiin siinä sitten jossain vaiheessa läheiseen kauppakeskukseen syömään ja ostamaan tolla yhelle siistimpiä housuja kun se oli vaihgossa ilmeisesti pakannut väärät mukaan. Mikäs siinä joulualennusmyynneissä shoppaillessa keskellä aasialaislaumaa.

Me oltiin varattu pöytä Marina Bay Sandsista, Sen of Japanista, joten sinne sitten lähdettiin suuntaamaan illalla kahdeksan aikaan. Selviskin sitten, että ravintola sijaitsee ihan mahtipaikalla, suoraan siinä rannassa, Marina Bay Sands hotellin eessä, me siis oltais voitu istua siellä kattomassa uuden vuoden raketit.

Ravintolassa otettiin sitten se niiden uuden vuoden menu. Oikeastaan muuta ne ei sinä iltana tarjonnutkaan. Olin ihan innoissani ravintolan sijainnista kun sinne saavuttiin ja aattelin, et mikään ei vois mennä pieleen. Okei no, ei mikään mennykkään. Tarjoilijoilla ei ollu ihan etiketit hanskassa. Tuntu, et ois ollu jollain ravintolakoulun harjotteluillallisella, edes viinipulloa ei osattu avata. Ruokakin tuli todella hidasta vauhtia ja alko jossain kohtaa oikeestaan olee jo tosi tylsää kun ekaan puoleentoistatuntiin oltiin saatu vaan tyyliin juomat ja alkupalat.

Kun kello löi ykstoista ja oltiin ehitty kaheksasta ruokalajista ehkä kolme, niin alko pikku paniikki iskemään, että josko sitä ehtii syödä ollenkaan tän vuoden puolella. No sovittiin siinä jossain kohtaa tarjoilijoiden kanssa, että me mennään siihen ulos kattomaan ne raketit ja tullaan sitten takas syömään. Päätös todettiin aivan loistavaks; ulkona raketteja on aina kivempi katella ja kun tultiin takas syömään saatiin ruuatkin heti pöytään kun siltä tuntu.

Oli ihan huikee fiilis kun kello löi kakstoista. Eka yhteinen countdown ja sit kaikki vaan alko huutamaan. Ja kyllä sen huomas, että raketteihinkin oltiin sitä rahaa käytetty. Ne ilotulitukset oli niin upeita, varsinkin kun niiden takaa kohos pilvenpiirtäjiä.

Kyllä tää uuden vuoden aatto oli ehkä huikein ikinä.