Honkkarista Taolle

Eilen aamulla heräilin Honkkarista ja aamu viideltä lähdin lusimaan bussipysäkille, ja sieltä jotenki kummasti sain seikkailtuu itteni lentokentälle. Pinjakin löyty sieltä. Suuntana oli siis Phuket.

Phuketin kentällä eka saatiin vähän tapella rajalla, mut eipä siinä kummempia. Ne ei vaan hyväksyny meiltä sitä ajatusta, että a) ei nukuta Phuketissa tulevaa yötä ja b) meijän nukkumapaikalla ei oo osotetta. Tarkotus oli siis ajaa illaks Suratthaniin ja sieltä sitten ottaa yölautta Ko Taolle.

Thaimaassa liikkuminen on tosi helppoa. Etit vaan matkatoimiston, ne yleensä tunnistaa tosi helposti siitä, että niiden ikkunat on täynnä kuvia Thaimaasta ja lähialueilta ja paikkojen nimiäkin löytyy. Sinne vaan marssit sisään, kerrot kohteen ja lyöt rahat tiskiin niin ne ohjaa siitä sitten eteenpäin. Usein ne vielä heittää ns postimerkin rinnuksiin ja taluttaa suunnilleen kädestä pitäen seuraavaan minivaniin/lauttaan.

Meijät iskettiin taksiin joka jätti meijät jonkun ison tien laitaan. Siitä sitten aikanaan tuli joku minivani meijät hakemaan. Oli muuten aika mielenkiintonen kyyti. Kuski ajo jäätävää ylinopeutta ja tien kunnossa ei ollut oikeestaan mitään kehuttavaa, turvavöistäkään ei ollut tietoa. Siellä sitten lennettiin joka töyssystä ilmaan. Alko hieman allekirjottanuttakin huvittamaan, kun siinä samassa rytäkässä onnistuin jopa nukkumaan.

Suratthanissa sitten venailtiin jossain baarissa meijän lauttaa suunnilleen koko ilta. Lauttamatka oli ihan mielenkiintonen. Paikalliset katteli jalkapalloo aika kovilla äänenvoimakkuuksilla ja mä innostuin niille asiasta hieman huomauttamaan, koska alko pikkuhiljaa väsyttämään. Saatiin lopulta nukuttua ihan hyvin.

Aamulla kuuden aikaan oltiin sitten vihdoin perillä. Kaikki paikat oli kiinni ja meitä väsytti ja oli nälkä ja jano. Oli ihanaa kantaa semmosta parikytkilosta rinkkaa ja ylipainavaa reppua pitkin jyrkkiä ylä- ja alamäkiä. Saatiin siinä jossain vaiheessa sitten hommattua ihan ylikallis bungalow.

Täällä tosi helposti tulee huijatuks jos ei oo hirveen tietonen esimerkiks hallitservasta hintatasosta. Esimerkiks me maksettiin aika paljon ylimäärästä matkasta Phuketista tänne, koska hommattiin kyydit kentältä, ekalta joka sitä meille tarjos. Kyllähän tää oli tiedossa, mut ei me jaksettu lähtee asiasta vääntämään. Sama myös tän bungalowin kanssa. Aamulla puol seiskan aikaan ei meil oikeen ollu muita mahdollisuuksia kun ottaa tää tai hengaa vielä muutama tunti kadulla. Suihku ja puhtaat vaateet  oli liian houkuttelevia. Huomenna olis sit tiedossa majotuksen vaihto aika paljon halvempaan.

Hong Kong mun silmin

Täällähän mä. Aamulla lähtee lento kohti Phukettia ja sieltä suunnataan sitten Surat Thanin kautta Ko Taolle. Jebou, pääsee vähän sukeltamaan. Villisti veikkaan, että Thaimaassa ei kelit suosi, toisin kun täällä. Siellä on nimittäin sadekauden aika. Siitä voin kirjottaa vaikka sitten myöhemmin.

Hongkongilaiset on tosi avoimia ja auttavaisia. Tai näin voin ainakin todeta sen jälkeen kun löysin perille, vaikka mulla ei siis ollut mitään käryä missäpäin mun hostelli sijaitsee. Enkä ees eksyny. Tosin taas se on hauska kattoa, kuinka moneen otteeseen se avuliaisuus on jääny vähän "kesken". Esimerkiks mut neuvottiin bussiin, mut mulle ei neuvottu, että mistä bussilippuja saa. Tai kun saavuin tänne hotelliin, mulle näytettiin mun sänky ja muut, mut ei kerrottu, et miten pääsen tähän taloon sisään tai, että missä kerroksessa mun huone on.

Ilma täällä on tosi kostea ja se tuoksuu ihan mereltä. Yllättävää tosiaan, kun täähän on ihan meren ympäröimä. Arkkitehtuuri on hauskaa. Tuntuu, että ois samaan aikaan New Yorkissa, Lontoossa ja Penangissa. New York, koska korkeet talot ja muutoin rakennustyylit on tosi brittiläistä tai aasialaista. Esimerkisi yhden kämäsen kerrostalon katolla komeili kirkko, siinä oli ihan ristit ja kaikki.

Tää on kyllä tosi kaunis kaupunki, varsinkin yläilmoista ja iltasella. Auringon laskun aikaan ja muutoinkin noi lasiset pilvenpiirtäjät heijastaa auringon valoa tosi jännästi alas kaduille. Pimeen tultua edelleen taivaalla on semmonen jännä väri. Semmonen liilahtava. Kaikki mainoskyltit vaan paistaa räikeenä katukuvasta, päivällä ne ei nyt niin pomppaa silmiin.

Tää pikavisiitti tänne oli kiva. Parasta oli syödä nugetteja Honkkarin yllä.

Ehkä mä tänne vielä eksyn.

ps. Anteeks että kaikki kuvat on ku isoäidin puurovelliä. En oo ehtiny hommaamaan kunnollista kameraa kyseiseen hommaan vielä.

Lentokonefiilikset

En ehtiny tänne kirjottamaan mun fiiliksiä ennen lähtöä. Oli ihan jäätävä kiire. Tai oikeestaan ei, olin vaan laiska.

Läksärit oli ihan huikeet. Tuntu niin upeelta, että joko mä tai pippalot yleisesti on jengille hyvä syy ilmestyy paikalle. Kiitos kaikille ketkä ilmesty paikalle. Ja joo, menihän se lopulta pillittämiseks. Kiitos vaan Anna.

Vikat fiilikset Suomessa oli tosi haikeet, mut samalla tuntu, et oisin lähössä ihan basic parin viikon matkalle. Aamulla jännitti kyl sikana. Rinkka paino melkeen 18kg, josta olin järkyttyny. Toivottavasti sentään on kaikki tarpeellinen mukana, ettei heti tarvii juosta kauppaan ostaa kaikkee enemmän tai vähemmän tarpeellista.

Tällä hetkellä oon jossain Valko-Venäjän yllä. Lento lähti Lontoosta about tunnin myöhässä. Aurinko on jo laskenu ja mulla iski hirvee ikävä kaikkia. En vieläkään tajua, että tässä on vähän pidempi reissu edessä, vaikka on tosi haikeet fiilikset.

Oon niin kiitollinen kaikista ihmisistä ketkä mua Suomessa odottaa. Oli ihana kun mulla oli jengiä saattamassa lentokentälle ja jopa lentokentällä portille. Siinä onkin iso plussa, miks lentokentällä työskentely kannatti, okei ei ne ihmisetkään edelleenkään mitään miinusta ollut.

Oon niin kiitollinen kaikesta ja samaan aikaan ootan niin innolla tulevaa. Koti-ikävää ei ainakaan vielä oo, siihen voi hyvin vaikuttaa se, että mulla nytkin kotosa olo. Nää on niitä asioita, mitkä tekee mut iloseks.

Kirjotin tän siis puhelimen muistioon muutaman viinilasin jälkeen. Toivottavasti kaikki siellä on hyvin ❤

Aika rientää

Tänään työpäivän jälkeen lensin sitten Dubliniin. Oli jotenki niin hassut fiilikset ku mietin, että ens viikolla lennän taas, mut sit en ookkaan tulossa hetkeen takas. Ja just kun olin tota lausetta kirjottamassa, tajusin, tai no sisäistin sen, että mähän lennän ekana tohon naapurisaarelle, Lontooseen.

Mä en ees osaa panikoida vielä tota mun lähtöä, tuntuu edelleen, että siihen on vielä sikana aikaa. Läksärimeingingitkin on vielä ihan vaiheessa. Kaiken keskellä mä kumminkin mietin, että mitä mä pakkaisin mukaan. Oon mä jo jotain vaatteita kaivanu ulos kaapista ja vähän katellu sitä tavaran määrää. Aina välillä kun joihinkin tavaroihin kosken, mietin otanko sen mukaan vaiko en. Tänään Norwegianin koneessa, siellä noin 11km korkeudella päätin, että villasukat ainakin tulee mukaan ja piste. Vihaan yli kaiken palelemista.

No, mutta nyt ajattelin tässä tän muutaman päivää täällä vaan olla ja nähdä Dublinia. Täällä sää on yhtä kylmä kun mun siideri ja nytkin ulkona sataa vettä ja tuoksuu talvi.

Tämän verran ehdin siis viime viikolla Irlannissa kirjoittamaan. Nyt asiat on vähän erilailla.

Tänä aamuna ekaa kertaa heräsin jännitykseen. Nyt tasan tuntuu siltä, että sunnuntaina heippa Suomi. Tänään oli vika työpäivä, huomenna joudun vielä käymään ainakin lentokentällä, ellen eksy tekemään vielä viimoset ylkät. Oon jotenki ihan järkyttyny siitä, kuinka aika menee nopeesti. Hetki sit oli vielä sata päivää lähtöön ja nyt voidaan jo puhua kolmesta. Eilen yöllä pakkasin monenmoisia vaatteita rinkkaan, mut sieltä vielä puuttuu miljoona asiaa. Ja niistä ainaki puol miljoonaa pitää vielä hommaa, esimerkiks kaikkee makuupussista aurinkorasvaan. Tuntuu et aika ei millän riitä, ja että en myöskään ite pysty venymään joka suuntaan. Onneks sentään kaikki viisumeista sukellusvakuutuksiin on kunnossa, niin ei sentään niitä tarvii enää stressaa.

Vika työpäivä meni nopeesti, no se olikin normaalista poiketen vaan neljätuntinen. Huomiselle ehdin jo soittaa töitä.

Tänään kävin irtisanoutumassa

Hetken hiljaisuuden jälkeen taas ajattelin tänne kirjoitella. Tuntuu niin turhalta jauhaa tyhjästä, joten oon päättänyt, että kirjoitan tänne vaan, kun on jotain kerrottavaa.

Viimeajat on menny aikalailla työkiireissä. Ehdin mä tossa viikon verran Oulussakin oleskelemaan. Oulusta ei mitään kummempia mielipiteitä jäänyt, vaikkakin meijän hotellin takapihalla oleskelevat lampaat oli aivan ihania.

Helsingistä matkalla Ouluun.

Maanantaina olis tarkotus lentää muutamaksi päiväksi Irlantiin ja käydä moikkaamassa systeriä vielä ilmeisesti viimosen kerran. Jospa tällä kerralla ehtisin jopa tutustua Dubliniin.

Tänään yövuoroputken päätteeksi kävin irtisanoutumassa. Pää löi hetken ihan tyhjää. Aikalailla koko sen ajan, mitä oon kentällä ollut duunissa, oon aina ulissu kiukuspäissäni, että jooh kohta meen ja irtisanoudun, no big deal. Tänään sitten, kun olin toimistolle kävelemässä, mulla oli semmonen fiilis, että mä en haluu tehä tätä. Mä oon viihtyny tuolla ihan sairaan hyvin, vaikka tietyt asiat saa edelleen savun nousemaan korvista, mutta niin sen kai pitää aina vähän ollakin.

Ihan kun olis hyppäämässä tuntemattomaan, tai no, niinhän mä tietyllä tapaa oonkin. Tossa kun kotiinpäin olin ajamassa muistin, kuinka mun ekoina päivinä pelkäsin hirveesti, että teen asioita väärin ja kuinka niillä voi olla isojakin seurauksia. Nykyään mulla asiat rullailee töissä ihan stressittömästi, mitään kummemmin ajattelematta. Kyllä asioilla on siis tapana aina järjestyä, vaikka joskus homma tuntuiskin mahdottomalta. Aika tyhmä esimerkki, mut itelle tuli helpottuneempi olo tosta oivalluksesta.

Tuntuu edelleen hullulta, että mä oon tosissaan nyt kaiken jättämässä tänne ja, että kuukauden päästä oon ihan muissa maisemissa. Kahden kuukauden päästä voin olla jo takas täällä, mut toivottavasti en. Vaikka en kyllä millään haluais olla erossa näistä kaikista ihanista tyypeistä kuukauttakaan. Oon ihan järjettömän kiitollinen siitä, että mulla tämmönen "lentokenttävaihe" on mun elämässä ollut. Niin upeita ihmisiä ja hienoja tarinoita tullut vastaan. Myös rakkaus lentämistä, ilmailua ja matkustamista kohtaan on kasvanut ihan sairaasti. Ehkä joku päivä oon takasin kuvioissa, mut mielellään vähän erilaisissa työtehtävissä.

Tällä hetkellä fiilis on kyllä aika semmonen, että missään ei oo mitään järkeä. En malta oottaa sitä hetkeä, kun oivallan oikeesti, että kyllä tässä on. Asioiden pitikin mennä just näin.

Enää 17 päivää lähtöön.