Yläilmoissa

Tällä hetkellä istun noin 11500 metrin korkeudessa jossain Tanskan yllä. Jep, yläilmoissa siis.

Yksin matkustaminen on jotenkin niin rauhottavaa, vaikka se tuntuukin oudolta tietyllä tapaa. Mut silti mä nautin tästä ihan mielettömästi. Ei näissä maisemissa paljoa kyllä valittamista olekaan. Tutut näkymäthän nää on kaikille, jotka joskus on lentäny, mut silti mä en ainakaan näihin kyllästy.

Ilmailusta on muutenkin tullu mulle jotenki tosi tärkeetä tai jotenki rakasta. Ehkä mun työpaikalla on joku osa tässä asiassa, kun joka päivä töissä oon tekemisissä lentämisen kanssa jollain tasolla. Mut enemmänki ehkä tää jatkuva matkustaminen. Suurin osa mun parhaimmista ja ikimuistosimmista muistoista on koettu jossain muualla päin maailmaa kun Helsingissä. Lentokoneet mulle symboloi sitä kaikkea - uusia ja vanhoja seikkailuja.

Eilen puhuin puhelimessa yhden mulle tärkeän henkilön kanssa. Oon kuulma rohkee mimmi. Sen jälkeen aloin oikeesti miettimään asiaa. Tajusin et ei se kaikille oo no-big-deal vaan lähteä randomisti yksin ulkomaille tai yhtään minnekkään. Työkaverit monesti on ihmetelly esim sitä, että miten uskallan lähteä toiselle puolelle palloa yksin, tietämättä mistään mitään. En mä tiedä, kai se on sitä rohkeutta. En mä oikeestaan sen kummemmin oo asiaa pohtinu, että miks se ei oikeestaan tunnu missään. Enemmänki se, että kaikki mulle tärkeet ihmiset jää tänne tuntuu pahalta. Se on se raskain asia.

Tänään suuntaan yksin muutamaks päiväks Lontooseen. Tänään on myös mun syntymäpäivä. Ei mitään tietoa, mitä mä Lontoossa aijon puuhailla. Tiedän vaan, että tänään siellä sataa vettä.

Mä oon onnellinen just tälleen.