Irlannissa

Dubliniin lensin siis keskiviikkona. Olin perillä vasta puolenyön aikaan. Lento meni mukavasti, vaikka Gatwickin päässä henkinen hajoaminen oli lähellä, kun koko koneellinen tuntu matkustavan pelkillä käsimatkatavaroilla. Ei siinä nyt sillai mitään, mutta kun niitä laukkuja tuntu olevan 2-4 per henkilö. Kamat ei menanannu millään sitten mahtua paikoilleen ja siksi lähdettiinkin ilmeisesti jonkin verran myöhässä.

Dublinissa vastassa sitten oli aivan jäätävän kylmä ilma. Just semmonen, mikä Suomessa on vähän ennen kun yöpakkaset iskee. Mietin vaan, että miten ikinä tuun pärjäämään siellä sillä varustuksella mitä oon mukaan napannut. Onneks loppuviikko ei ollut sitten yhtä kylmä.

Dublinissa olin mun isosiskon luona, joka just kesäkuussa sinne muutti. Kämppä ei oo vielä se sen vaiktuinen, niin muun muassa siksi syyskuussa mä siellä vielä lähden käväsemään. Eka päivä meni suunnilleen vaan nukkuessa. Isosiskon työpaikka oli ihan kävelymatkan päässä sieltä kämpältä niin mentiin sitten sen lounastauolla yhdessä syömään. Päivällä kävin myös kääntymässä keskustassa. Vietin pari tuntia vaan siinä St Stephen's Greenin ympärillä katsellen katutaidetta. Esityksiä oli laidasta laitaan, kaikkea taikureista maalaraihin. Ja yllättävää oli se, että laatu oli oikeesti korkealla. Tää kuulma johtuu siitä, että moni irlantilainen haluais olla jonkin sortin taiteilija, joten siks yritys on kovaa ja sitä kautta taso kasvaa.

Perjantaina Suomesta tuli sitten isosiskon poikaystävä ja lähdettiin illalla mulle tuntemattomaan paikkaan. Ne oli siis järkänny mulle synttäriyllätyksen. Hankalan alun jälkeen päästiin sitten liikkeelle, ja suunnaksi paljastui Waterford. Waterford sijaitsee eteläisessä Irlannissa ja sinne menee Dublinista bussilla suunnilleen pari tuntia. Waterford on Irlannin vanhin kaupunki, jonka viikingit on joskus 900-luvulla pistäneet pystyyn.  Kaupunki tuntuu aika tuppukylältä, mut Wikipedia osas mulle kertoa, että se on viidenneks suurin kaupunki Irlannissa. Toisaalta taas jos Dublinin aueella asuu noin neljännes koko Irlannin väestöstä niin kyllä mä ton voin uskoa.

Waterford oli kivan rento kaupunki. Paljon pieniä irkkupubeja ja mukavia ihmisiä, joenvarren taloista tuli jotenkin mieleen Kööpenhamina.

Käytiin myös Tramoressa, mikä on siis noin 10km Waterfordista etelään. Tramore muistutti paljon Brightonia. Se oli vaan paljon pienempi ja irkkuversio siitä. Tramoren ranta oli todella pitkä ja sen molemmissa päissä oli irlantilaiseen rantamaisemaan tyypilliset vihreät jyrkänteet. Paikka on kuulma semmonen mihin irlantilaiset suuntaa aina kesäsin viettämään aikaa, samanlailla kun Brightoniin suunnataan Britanniassa.

Oli hauska kattoa rannalla oleilijoita, kun sää oli harmaa ja kylmä, mutta porukka silti kävi uimassa siellä. Osa surffaili ja osa tyyty vaan lennättämään leijaa ja leikkimään hiekalla. Me vaan haahuiltiin siellä ja kylmä ja kova tuuli ajo meijät lopulta paikalliseen kalastajapubiin.

Waterfordin yöelämäkin tuli koettua ja sitä voi aikalailla verrata Hyvinkään yöelämään. Ei siitä sen enempää, kukin tehköön johtopäätöksensä. Oli meillä silti kyllä hauskaa.

Sunnuntaina suunnattiin takaisin Dubliniin ja päivä menikin tortilloijen ja television ääressä. Maanantaiaamuna lähdinkin sitten jo Oslon kautta kohti kotia. Oslon kenttä oli tosi kiva ja tarttui sieltä mukaan yksi Michael Korssin laukku.

Dublinia ei siis lopulta tullut paljoa koettua, joten ihan hyvä, että tossa reilun kuukauden päästä se kutsuu jälleen.


Seuraavaan lähtöön enää 40 päivää.

Lontoo

Nyt oon taas takasin Suomessa. En ehtiny tuolla kirjotella tänne yhtään mitään, kun koko ajan olin juoksemassa jonnekkin suuntaan tai sitten nukkumassa. Ajattelin nyt sitten näin jälkikäteen tänne jotain rustailla.

Lontooseen siis saavuin maanantaiaamuna. Mulla oli hostellimajotus aivan London Bridgen vierestä ja sijainti osottautu aivan loistavaks - lyhyet matkat kaikkialle ja hyvät kulkuyhteydet. Hostellina siis toimi St Christopher's Village, London Bridge. Sinne oli ihan helppo löytää, vaikkakin samalla kadulla muutamaa korttelia aikasemmin oli saman ketjun baari ja kysyin siinä sitten joltain, että oonko oikeassa paikassa, no en ollut. Mut saatettiin sitten sen oikean mestan ovelle, mutta tottakai kävelin silti ohi. Ei nolottanu...

Hostelli itessään oli tosi jees! Toi paikka mainostaa itteensä "bilehostellina" ja kelasin, että tulee kamalat oltavat, mutta loppujenlopuks ei se eronnu yhtään "normaalista hostellista", tiedä sitten millanen meno siellä on viikonloppusin. Henkilökunta oli kumminkin aivan mahtavaa ja vaikka jaoinkin huoneen 13 muun henkilön kanssa, oli koko ajan siellä tosi rauhallista. Huonekaveritkin oli aivan mahtavaa porukkaa, jengiä löyty brasilialaisista ausseihin. Meitä olikin sitten mun molempina iltoina monipäinen  porukka alakerran baarissa juttelemassa kaikesta maan ja taivaan väliltä.

Lontoo kaupunkina oli aivan mahtava. Joka aamu alkoi mulla Starbucksin kahvilla ja siitä lähin sitten valumaan jonnekin. Lempipaikoiks mulle muodostu kaikenmaailman pikkukujat ja Borough market. Borough market sijaitsee ihan siinä London Bridgen kulmilla myöskin. Siellä myydään kaikkea sangriasta paikallisiin juustoihin ja hedelmistä tryffeleihin. Mulle mukaan tarttu paikallista käsintehtyä suklaata, juustoa ja sangriaa. En pystyny vastustamaan sitä sangrian ostamista akun niitä myytiin semmosissa läpinäkyvissä mukeissa, missä oli oikein värikäs pilli valmiina.

Suurimmaksi pettymykseksi osottautu puolestaan London Dungeon. Kävin siellä viimekskin kun Lontoossa olin, eli 2009. Ennen sekin sijaitsi London Bridgen kulmilla, mut nykyään sen löytää London Eyetä vastapäätä. Ja kyllä, siellä oli paljon turisteja. London Dungeonin ideana on siis rekonstruktioida Lontoon historian kammottavia tapahtumia, silleen, että yleisö on itekin siinä mukana. Ennen tää toimi oikeesti kunnolla ja silloin 2009 se vetäs oikeesti mukaansa niiden tarinoiden syövereihin. Nyt (ehkä mahdollisesti sijainnista johtuen) se tuntu enemmänkin vaan siltä, että turisteja tungetaan sisään ovista ja ikkunoista ja koko homma on aivan jäätävää massatuotantoa ja vielä ylikaupallista semmosta. Koko homma tuntu enemmänkin tylsältä museonäyttelyltä, kun viimeks tuntu siltä, että olis oikeesti siellä pimeillä Lontoon kaduilla.

Kaiken kaikkiaan Lontoosta  jäi siis erittäin hyvät fiilikset. Hirvee hinku olis jo päästä takasin, mutta sitä hetkeä joutuu nyt jonkin verran odottelemaan.

Irlannin osuudesta kirjoitan mahdollisimman pian. Sen verran kerron jo, että buukkasin äskön Dubliniin lennot. Siellä oli tarkotus käydä kääntymässä just ennen kun suuntaan kunnolla maailmalle.

Eli siis, enää 41 päivää seuraavaan lähtöön.