Outbackelämää

Ehkä hirveimmät viis päivää vähään aikaan. Käytiin siis Cobarissa pyydystämässä villivuohia. Eli käytännössä lampi aidataan ja nää vuodet sit veden perässä eksyy sinne, eikä pääse pois. Siellä sitten ihmeteltiin, että kuka lähtee myyntiin ja kuka pääsee takas luontoon. Suurin osa pääs takas luontoon ja suunnilleen 700 jatko maanantaina matkaansa muualle. Suurin osa ilmeisesti lentää Malesiaan. 

En oo ikinä ollu noin eristyksissä missään. Talo keskellä erämaata. Jos sataa sinne ei oo pääsyä tai sieltä pois, koska ympärille menee epämääräsesi luonnon muokkaamia syviä "vallihautoja". Lähimpään asutuskeskukseen on 145km, moottoritielle 55km, naapuriin, jossa ei asu ketään on suunnilleen sama. Sehän on melkeen ku ajais Helsingistä Porvooseen.  Nää vielä sano, että nää välimatkat ei ees oo pahoja verrattuna siihen, millasia mestoja tääl Ausseissa oikeesti on. 

Tekemisen puute on kova. Yhteyksiä muuhun maailmaan ei oo, paitsi telkkari.  Puhelimen pelit on ihan överikulutuksella, niist alkaa jo näkee uniaki. Telkkaristakin tulee vaan ostosteeveetä. Ulkona ei voi tehdä mitään. Siellä on vaan hiekkaa. Eläimiä kyllä löytyy melkeen enemmän kun eläintarhasta. Emuja, kenguruita, villivuohia, villisikoja ja vaikka mitä muuta. Edellämainittuja oli aivan kaikkialla. 

Ajatukset harhailee kaikissa kauhuskenaarioissa. Entä jos käärme tai hämähäkki puree? Mitä jos joku saa sairaskohtauksen tai tulee muuta kiireellistä asiaa sairaalaan? Entä jos Suomessa jollekin läheiselle tapahtuu jotain ja en oo tavotettavissa? 

Tehtiin kaikki aina pareittain, koska jos jollekkin jotain sattuu, niin täältä on aika mahdoton lähteä ketään etsimään. Ja töitä yleensä tehtiin parinkymmenen kilometrin päässä talosta. 

En tiiä, oonko oikeesti ihan jäätävän puhelinriippuvainen vai kiteytyks se kaikki vaan siihen, ettei puhelin toimi. Uskon kumminkin, että jos voisin ees lähettää ja vastaanottaa tekstiviestejä tai ylipäätään ois ees jokunmoinen yhteys ulkomaailmaan, ei todellisuus ois iskeny niin lujaa. Ei välimatkat tuntuis niin pahalta, jos tietäisin, että tarvittaessa voin soittaa apua tai kuulen, jos iskee joku hätätilanne läheisille. Mut kuulma, vaikka soittaiski apua, menis autolla todennäkösesti ihan liian kauan, jos se ikinä pääsis ees perille. Helikopterilla taas ei voi laskeutua, koska maasto on liian hankalaa. 

On sitä ennenki tullu vietettyä viikonloppuja ilman puhelimen toimivuutta. Ikinä en kumminkaan oo ollu noin keskellä ei-mitään tai ympärillä on ollu vähän enemmän ihmisiä kuin kolme. Kolme ihmistä kelle mulla ei oikeestaan ollu mitään sanottavaa. Eikä niillä pahemmin mulle. 

Välillä sitä pysähty kattomaan lentokoneita taivaalla. Ne on ainoo merkki telkkarin lisäks siitä, että maailma rullaa edelleen, vaikka mä oon keskellä ei-mitään. Joskus sitä mietti, että kattookohan joku noista ihmisistä just nyt alas ja onks niiden ees mahdollista nähdä mua. Sitä tavallaan tuntu välillä, että ois yksin pölypallona ison huoneen nurkassa. Huomaan, että muitakin ihmisiä on olemassa, mutta kukaan tuskin huomaa mua. Kukaan tuskin siellä ylhäällä ees ties, että olin siellä alhaalla.

Outbackelämä ei oo ihan mun heiniä. Ainaki tuli opittua uusia juttuja; esim auringossa voi palaa vaatteidenkin läpi ja turvavyöstä voi saada palovammoja.